Mutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä, mursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni väristen:
— On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit: ei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä ajat hänet tiehensä… Voi sinua, kauppias!
Jonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta mitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin tulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet vaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat keltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan. Lunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:
"Tuli torumaan… Tyttö on kannellut hänelle… Loukkasinko sitten häntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin…"
— Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää… ja kuitenkin sinä… uh! — sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. — He ovat jok'ikinen kunnon väkeä… ymmärtäväisiä… osaavat jok'ainoan oikeuden ulkoa… niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla hänen kanssaan… vaan sinä…
— Vaikene, Pashka! — sanoi Lunjeff hitaasti. — Mitä minua opettamaan rupeat!… Teen niinkuin haluan…
— Mitä sitten teet? Häpäiset itsesi ja muita…
— Elän, kuten tahdon… Tympäisette minua jok'ikinen. Kulette ja puhutte…
Ja nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi, kuin itseltään kysyen:
— Mutta mitä osaatte te sanoa?