— Hän osaa vaikka mitä! — huudahti Paavali syvällä vakuutuksella, nostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. — He tietävät kaikki!
— No, menekin sitten heidän luoksensa! — sanoi Ilja välinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus olivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä vastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja ajattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin, päästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.
— Niin lähdenkin! — sanoi Paavali uhmaillen. — Lähden, sillä ymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää… heidän seurassaan saatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden… Koskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt… ihmismäisesti… Kuka on minua tätä ennen kunnioittanut?
— Älä kilju! — sanoi Lunjeff hänelle hiljaa, voimattomasti.
— Olet puukuva, sinä! — huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin tyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle napit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä sormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:
— Minulla ei ole antaa takaisin, — tuotpahan toisella kerralla…
Pientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli kammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa: Tytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin ääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja katseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff seisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin kääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden kiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin…
— Mitä arvelet? — kysyi Paavali vaativasti.
— En mitään, — vastasi Lunjeff hetkisen vaiettuaan.
— Mitä — en mitään?