— Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! — huudahti Ilja kärsimättömästi.
Gratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista, sanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään kääntämättä.
"En taida olla terve", mietti hän.
Suuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi.
Sitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen.
Hän kumarsi ja sanoi puoliääneen:
— Antakaa almu, hyvä herra!
Lunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului kadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot räiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä. Rauta rämisee, — kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas rattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta, kirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, — ilkeä, sähisevä ääni viiltää ilmaa…
— Vladimirilaisia kirsikoita! — huutaa laulaen katukauppias…
Jok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä hämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä liikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in sielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki pysähtynyt, — ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta väsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön, jolloin häntä painajainen vaivasi… ja monta samanlaista päivää ja yötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän seurasi heitä silmillään kylmästi miettien:
"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä… Tällaista on vain alussa… vaan sitten totun… Yksin elän… yksin elän!"
Gavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen talonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen. Hänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff toisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä: