"Tokkohan koskaan saakaan nähdä mitään kaunista?"
Ja sitten jatkoi hän itsekseen synkästi, toivottomasti:
"Turhaa on elämä…" Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin, ja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä, niin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras elää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet, — jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja hyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle, ja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa ahdistuksessa.
Eräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe pitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta puolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:
— O-o-i, koiraseni! Pieni penikkaiseni!
Aidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen naisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut etukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen kasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa…
"Koiria hyväilee… ei siis ole enää muita hyväiltävänä", — mietti
Ilja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan…
Sitten Pashkaa, Mashaa…
"Kun minua tarvittiin, — niin käytiin… Piru vieköön teidät jokaisen!… Huomenna menen Jaakon luokse…"
— Koira-kultaseni! — kuului nainen aidan toisella puolella sanovan.
"Kun edes Tanjka tulisi!" — mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana Vlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse ei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.