Oli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien, että taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä…
"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa… suuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän…"
Pihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan teekeittiötä noutamaan, avasi oven ja — edessään seisoi kyttyräselkä.
— He-hee! — virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään pyörittäen.
— Kello käy jo yhdeksättä, eikä sinulla, kauppias, ole puoti vielä auki!
Ilja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta sisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin muuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa juuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin nyytiltä.
— Päivää, veljenpoika! Päästäpä asuntoosi!
Ilja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen. Terenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi kumartaen:
— Kiitetty olkoon Herra, olen taas kotona! No terveheks' Ilja!
Setää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi, lujaksi.