— Sietäisipä peseytyä, — sanoi Terenti kovasti, tarkastellen huonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä kulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. — Terenti oli suoristunut ja piti päänsä pystyssä.
— Kuinka voit? — kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä silmilleen.
Iljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän ääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin mielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.
— Entä sinä?
— Minäkö? Hyvin! — Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti hymyillen päätään. — Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää vettä, sanalla sanoen…
Hän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi kallellapäin kertomaan:
— Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden tekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona… kävin Valamonsaarella… ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä rukoilin ja viimeksi kävin Pietarin — Fafronjan luona Muromissa.
Arvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja kaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset, silmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi samallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat satuja tai pyhimysten elämäkertoja.
Satoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen, hitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät niiden lyönneistä.
— Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys niissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä palavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu… — puhui Terenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului jo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi juoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu teräslankaverkko.