Kun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen jälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat… Vaikkei Ilja nähnyt, niin tunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo kauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen jotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään keskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä selvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä useammin teki hän itselleen kysymyksen:
"Kauankohan tätä jatkuu?"
Elämä tuli Lunjeff'ista yhä vastenmielisemmäksi, ja pahinta oli se, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut minnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä päivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan. Kun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin keskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen, kiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä anteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.
Vähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna maalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea puuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:
— Onko hän teidän setänne?
— On, — vastasi Lunjeff lyhyesti.
— Aikooko hän jäädä luoksenne asumaan?
— Tietysti…
Tatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin vihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota kyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla, sormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa, harmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana Vlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että hän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin sanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä hänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän päiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla, kuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.
— Siellä oli pieni joki, — ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli myös… muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua… Opin siellä soutamaan… Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva! Kiertelivät kuin hyttyset, — ulisevat ja mankuvat… anna, anna! Heidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään… kauhean vastenmielistä…