— Kukapa heitä opettaisi, — virkkoi Ilja kuivasti. — Isät ja äidit tekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen… Valhetta puhutte…
Tatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen sanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:
— Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin… Ennen eli herra kylässään ikänsä… nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään…
Avtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta sanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi nolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa äänettömyys, — kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta, — Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen…
— Kuule sinä, — kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, — ennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa niin hyvä, sanoa sananen… Polvillesi laskeudu…
Kirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille, vaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti nauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle… Silloin katsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in synkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:
— Oletko vihainen? Minulleko? Minkätähden?
Hänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät loistivat… Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä… Hänessä leimahti viha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa hänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen luittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan Tatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen olkapäästään, kuiskaten:
— Oi… päästä! Tekee kipeää!… Oletko tullut hulluksi? Ei täällä sovi syleillä… Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on kyttyräselkä… häntä ruvetaan pelkäämään… mutta päästä nyt! Meidän on hankittava hänelle asunto muualta — kuuletko?
Mutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen kasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.