— Mitä — siis?
Terenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista, vuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen kasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.
— Tuntenet siis paremmin… — sanoi hän, oltuaan vähän vaiti.
— Tunnen kyllä! — huudahti Ilja. Tunnen heidät, — puhtosia… päältäpäin…
— Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa, istuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme… Rauhantuomari tuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi… niin! Talonmies sanoi miestä tyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi… Äkkiä sitten hurjaantui. Joi itsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään — sekä isännän kasvot löi verille, että kauppa-apulaista… Ennen kuului isäntä lyöneen häntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan…
Lunjeff kuunteli setänsä kertomusta miettivästi.
— Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä… Piru vieköön koko puhtaan elämän… Mikään elämä ei sovi minulle… Heitän kaikki sikseen ja lähden… Lähden kulkemaan… Täällä tukehtuu…
— Kärsi kärsimistään, vaan kuitenkin kävi hullusti… sanoi Terenti.
— Ketä?
— Puhuin talonmiehen veljestä… Seitsemäksi päiväksi tuomitsi rauhantuomari tappelusta…