— Vai niin!…
— Seitsemäksi päiväksi… Sanon: kärsi kärsimistään mies kaikenlaista… tuollaista… no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea savutorveen… mutta sitten leimahti se palamaan…
— Pidä sinä, setä, huolta puodista… minä lähden ulos… — sanoi
Lunjeff.
Terentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan alakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli ahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut yhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä, ikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen näköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien kylmää puhtautta… Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta raskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten. Jossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku levisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä, Iljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle sankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina rykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle, alituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua, välistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy esiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä, kohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain sentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin putoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta pilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin, vavisten ikävästä ja vilusta.
— Täytyy jättää kaikki… puoti ja muu… Tehköön setä kauppaa…
Tanjkan kanssa… mutta minä — lähden…
Hän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden pilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi kummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa vajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä tiellä ole ainoatakaan sielua… ei edes lintuakaan näy puissa…
— Tukehdun, — mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei hänellä ollut mihin mennä…
Herättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan 23 numeron, ja… muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän oli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin utelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan kiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon ja — tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, — joukko väkeä tungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin asettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä oli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui maassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin pilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi varjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin raskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi se kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi äänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin…
Ihmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa väsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä — pitkätukkainen mies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa lakissa, — hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa partaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia jalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit ja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa toinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan. Muuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli pitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat, kalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli, rypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja puhui enemmän kuin muut.
— Jokohan avataan? — huudahti hän, kallistaen päätään ja kuunnellen.