— Ei… hm!… Kello on paljon… Ettekö, herraseni, käynyt kirjastossa?
— En, aikaista on… — vastasi pitkätukkainen soinnuttomalla äänellä.
— Piru vieköön… kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja sanoi miettivästi:
— Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä kirjastoa?
— Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita miehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät — "shaliganeiksi", "tarkkampujiksi", — miehiksi, jotka elävät enemmän tai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen heille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon kirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä, vaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.
— Minkätähden tuollaiset ihmiset elävät?
Kyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu uroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta toiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.
— Hui-i! — vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka hätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, siniset, silmät lasittavat.
— En voi kärsiä kyyhkysiä! — huudahti tummaverinen mies, katsoen poislentäviin lintuihin. — Ne ovat lihavia, kuin rikkaat kauppiaat… kurahtelevat… niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko teillä oikeusjuttua jonkin kanssa? — kysyi hän odottamatta Iljalta.
— Ei ole…