— Kaasoseni! — huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He aikovat ilmottaa poliisille… hah, hah, haa!
— Poliisille! — huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen vuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä kohden, huusi hän täyttä kurkkua:
— Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun huoneestani… me aiomme myös mennä naimisiin… me kaksi…
— Hah, hah, haa! — nauroi Perfishka, vatsaansa pidellen.
— Lähdetään, Jaakko, — sanoi Ilja. Piru heidät vieköön!… Tule!
— Odota! — huudahti Jaakko tuskallisesti. — Olisivatko he todellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano totuus… oletteko hänet todellakin… sano… missä on Masha?
— Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure… hah, haa! Missäkö Masha on?!
Perfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut. Hän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja nauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan kimppuun, ärjyen:
— Kuka olet? Etkö luule, että tunnemme sinut?
Ilja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä saavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti hänet ja virkkoi: