Silloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten Paavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt olivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa huomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli tottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja. Iljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:
— Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla tavalla… Petruha tuomitsisi… minut vankeuteen, vaan itse jäisi vapaalle jalalle…
Hän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään kuuntelematta.
— En tahdo siitä puhuttavan! — kuului Vjeran vapiseva, loukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin rintaansa, repien huivin päästään.
— En tahdo… en tahdo…
Sekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista.
Hän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:
— Älkää kiusatko… päästäkää… Herran tähden, päästäkää!
Ilja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki häntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.
— Sielun paljastivat, — kuuli hän tummaverisen miehen sanovan.
Paavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä, ja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi vihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli edestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.