Ilja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan asemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö häntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut ajatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo hänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.
Suutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja hänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi säälien Perfishkaan.
— Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi hänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan annan… vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin paratiisi!… Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa minulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee hyvin!…
— Saat! — sanoi Ilja. — Mihin nyt aiot ryhtyä?
Suutari sylkäsi lattialle ja vastasi:
— Nyt aion ratketa oikein juomaan!… Niinkauan kun Masha ei vielä ollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan… joskus tein työtäkin… omatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan… Mutta nyt tiedän, että hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet… ja että hän on kuin arkkuun sulettu!… Voin siis vapaasti antautua juopottelemaan…
— Mutta etkö voisi hylätä viinaa?
— En mitenkään! — vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä päätään. — Ja minkätähden hylkäisin?
— Etkö siis toivo mitään elämältä?
— Anna viisikopeekkainen… muuta en toivo.