— Sitä en käsitä! — sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. — En voi käsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!
— Toista on ihmisen — toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä Perfishka. — Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin ajattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton, ettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen kanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen… se oli vielä vaimovainajani eläessä… Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon aarteesta… Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku toinen!… Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua… En sitä sure… Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää…
— Suutari nauroi, kiipesi alas uunilta ja sanoi:
— No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa… Sydäntä ellostelee kauheasti…
— Hepäs tuosta! — sanoi Ilja.
Ja katsoen hymyillen häneen, kysyi hän Perfishkalta:
— Tiedätkö mitä?
— No, mitä?
— Sinä olet veijari, kunnoton ihminen, kurja juoppo… eikö niin?…
— Niin! — vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen kourassa.