— Mutta välistä tuntuu minusta, — jatkoi Ilja miettivästi, — etten tiedä sinua parempaa ihmistä, — totta tosiaan!
Epäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan ystävällisiin kasvoihin.
— Taidat laskea leikkiä, Ilja Jakovlitsh?
— Usko tahi ole uskomatta… En sano sitä sinua kehuakseni… vaan muuten vaan… itsekseni… vertaillessani ihmisiä toisiinsa…
— Sepä on konstikasta!… Ei minun päälläni tuollaisia asioita ymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties viisastun…
— Odota, odota! — kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen paidanhihaansa. — Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä. Pelkäätkö Jumalaa?
Perfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei loukkaantuneena sanoi:
— Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa… En loukkaa ihmisiä… enkä koskaan ole loukannut…
— Mutta rukoiletko? kysyi Ilja hiljaa.
— Tietysti rukoilen… mutta harvoin… Ilja näki, ettei suutarin tehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.