— Tästä saat vielä kymmenkopeekkaisen, Perfishka!
— Se on jotakin se! — huudahti tämä loistavin silmin.
— Mutta kerro minulle, kuinka rukoilet? uteli vielä Lunjeff.
— Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa… "Jumalansynnyttäjä Neitsyen" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa sitten unhottanut… "Herra Jeesus"… ja niin edespäin osaan loppuun asti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti rukoilen omalla tavallani… "Herra, armahda!" sanon.
Perfishka katsoi kattoon, ja luottavasti nyykäyttäen päätään, lisäsi:
— Kyllä Hän… ymmärtää… Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli ryyppyä!
— Mene, mene! — sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. — Mutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet elänyt ihminen?!
— Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin päissäni… en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle anteeksi…
Suutari hymyili tyytyväisesti ja poistui huoneesta.
Ilja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta ajatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen, likaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.