— Luodin ammun otsaasi! — ärjyi Kirik.
— Mutta eihän revolverissasi ole luotia! — sanoi Ilja ivallisesti ja lisäsi sitten varmasti:
— Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut enää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai ajattelematta…
Vihdoin tuli kaksi poliisikonstaapelia ja piirikomisarius.
Heidät nähdessään hätkähti Ilja ja nousi seisomaan.
Heidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen, osottaen Iljaa kädellään:
— Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in… muistatte kai, kauan sitten?
— Voitteko todistaa sen? — kysyi komisarius nopeasti.
— Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen näköisenä. Hyvästi, Tanjka… älä ole levoton… älä pelkää… muuten — vieköön piru teidät jokaisen!
Komisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit asettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi raskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän rapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia mustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen pimeään, — äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi komisariukselle: