— Saveljeff! Anna hänelle potku ja päästä menemään, — hän on hullu.
Komisarius katsahti Kirik'iin, mietti ja vastasi sitten:
— Ei käy enää päinsä… tällainen ilmianto… ja lisäksi poliisimestarinapulainen tietää jo asiasta…
— Äh… huokasi Avtonomoff.
— Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! — sanoi Ilja, päätään pudistaen. — On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään, nuolevat lyöjää… Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät minun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, — minua hävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua…
Avtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika jyrinällä istahtavan tuolille.
— Kas niin — sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, — voitteko allekirjottaa tämän paperin?
— Kyllä…
Hän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla kirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän komisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja katsoivat he ääneti toisiaan, — toinen uteliaasti ja ikäänkuin tyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.
— Onko omatuntonne vaivannut teitä? kysyi komisarius puoliääneen.