— Päästä minut sisään… Jaakkoa katsomaan!…
— Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!… Silloin lyödä läimäytti Ilja yhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka puolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:
— Ottakaa hänet kiinni. Löylyttäkää häntä!
— Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä olisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi huoneeseen ja pisti oven säppiin.
Pienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja kaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli savusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko makasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan mustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui tarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät Jaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni turvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti nähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:
— Ken se?
— Minä… — hiljaa vastasi Ilja, nousten seisomaan.
— Anna minulle juomista!
Ilja kääntyi ympäri. Ovea kolkutettiin, ja joku kuului huutavan:
— Koetetaan päästä takaovesta…