— Häntähän on raadeltu petomaisesti! lisäsi toinen.
— Tuokaa vettä! — sanoi Ilja. — Ja poliisi on haettava tänne…
Vieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän kovasti ja painolla:
— Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän on suurin konna koko kaupunginosassa… Mutta voiko kukaan sanoa hänen pojastaan mitään pahaa? No, — ja nyt makaa tämä poika tässä verisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen isänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain yhden korvapuustin — ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen… Onko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin on asianlaita kaikessa… toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan toinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää…
Muutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat ääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin ryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla äänellään:
— Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani… Hän minun poikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää… En pelkää poliisia… eikä oikeudenkäyntiä tarvita… Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin… Ulos täältä!
Ilja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen, syvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja pahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:
— Hän on lyönyt hampaita poikki suustani… On vaikea hengittää…
Iljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä… vie!
— Kiinni turvonneesta silmästä tihkui kyyneliä.
— Hänet on vietävä sairashuoneeseen… sanoi jurosti Ilja, kääntyen
Petruhaan.