Tämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen silmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan lyönnistä turvoksissa.
— Kuuletko sinä! — ärjäsi Ilja.
— Älä huuda! — vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi. — Sairashuoneeseen ei sovi viedä… se herättäisi liiaksi huomiota… On tätä ollut jo tässäkin!…
Olen äänivaltainen… siitä olisi maineelleni vahinkoa…
Konna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. — Anna viedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman häväistysjutun kuin äskeinen oli…
— Mitä sinä nyt!… Rauhotu toki!… Hän ehkä teeskentelee…
Ilja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja huusi eräälle tarjoilijalle:
— Ivan! Juokse hakemaan ajuri — sairashuoneelle… viisitoista kopeekkaa… Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää… Eihän sinua lyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!… Paljon kovempia kolahduksia sain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia…
Hän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon vaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon häntä nuoruudessaan kuritettiin.
— Kiitos! — tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet yhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.