Tiskin takana seisoi Terenti. Ilja kuuli hänen aran äänensä:
— Kolmella vai viidellä kopeekalla?… Olkaa hyvä… tässä on viiden kopeekan edestä… Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut… Olkaa hyvä ja ottakaa suolakalaa päälle…
Kun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei hän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi Olympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi kolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen voimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat sekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä selvillä, — ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa pienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas uusin voimin esiin hänessä.
Seuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon — pienen keittiön viereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa, vuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja pienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka, jonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä syrjään.
— Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! — sanoi nainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat, eloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja taas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori nainen mahtoi olla…
— Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet… ikkuna on puutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin teekeittiön kuntoon… vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne…
— Oletteko palvelija? — kysyi Ilja uteliaasti.
Nainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe suoraksi ja sanoi arvokkaasti:
— En ole palvelija, vaan talon emäntä ja mieheni on…
— Oletteko sitten naimisissa? — huudahti Ilja hämmästyneenä, katsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.