— En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja kevein ajatuksin kadulle.
Häntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo pieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee asumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa, iroonista ja samalla vaarallista hänelle.
Hän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa nopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan, mitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi…
Tultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin ollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan ääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä. Hänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja keltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He puhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin kaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea kaiku… Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt joku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut… Ilja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista… Mutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä, sanoi:
— Terveheksi!
Lunjeff katsoi ylös ja hämmästyneenä astui askeleen takaperin.
— Paavali!… Herranen aika! Oletko sinäkin täällä?
— Kuka muu sitten täällä on? — kysyi Paavali nopeasti.
Hänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat levottomasti ja hämillään.
— Jaakko… Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi… Ja sinäkin olet täällä? Oletko jo kauan ollut? — Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa: kylläpä olet muuttunut!