Paavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät himmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi hän päänsä alas ja toisti käheästi:?
— Muuttunut… Niinpä kyllä!
— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Ilja levottomana, osaaottavasti.
— Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi… Paavali vilkasi Iljan kasvoihin ja painoi sitten päänsä taas alas.
— Oletko saanut tarttuman? — kysyi Lunjeff kuiskaten.
— Olen…
— Mutta et kai Vjerasta?
— Kenestä sitten muusta?… — vastasi Paavali jurosti.
Ilja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten katkerasti:
— Tietymätöntä on, kuinka minunkin kerran käy!