Paavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi, ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:
— Luulin, että inhot minua… Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan sinut… Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi…
— Järkeväkö olit olevinasi?! — sanoi Ilja moittivasti.
— Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini on kirottu tauti… Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut täällä… Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut kärsiä!… Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet… Etenkin ovat yöt vaikeita — on, kuin tulisilla hiilillä olisi… Aika kuluu kuin vankilassa… Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä ketään, jota huutaisi apuun…
Paavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan värähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan kaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:
— Kun kohtalo kerran ketä rupeaa murjomaan, seuraa isku iskua lakkaamatta:
— Mutta missä on Vjera? — kysyi Ilja miettivästi.
— Piru tietäköön, missä! — sanoi Gratsheff katkerasti hymyillen.
— Eikö hän ole käynyt sinua katsomassa?
— Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois… En voi nähdä häntä, tuota lintua! huudahti raivosti Paavali.