Ilja katsahti moittivasti häneen ja sanoi:
— Älä puhu hulluja!… Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi olla oikeudenmukainen… Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele tarkoin sitä!
— Ketä sitten syyttäisin? — hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. — Ketä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on niin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan… Hän korvasi minulle kaikki — äidin, sisaren, vaimon, ystävän… Rakkauttani häneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!…
Paavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi suurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja jatkoi hiljemmin:
— Kivenä oli hän tielläni, ja minä kompastuin häneen…
— Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, — sanoi Lunjeff, joka selvästi tunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä tie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä… Ne ovat vaan tyhjiä sanoja… Olet juonut mettä ja kehunut sitä väkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on päihdyttävää… Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut tautinsa tartunnan kautta?
— Tietysti! — sanoi Paavali ja kysyi sitten äkkiä vapisevalla äänellä:
— Luuletko, etten minä häntä sääli?
— Sitähän minäkin…
— Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois… Mutta kun hän poistui itkien… niin katkerasti… hiljaa… kutistui sydämeni… Olisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä sydämessäni… Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä… Voi, Ilja, elämäni on tarkotuksetonta!