— Niin, — sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. — Omituista on elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka naitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas…
Hän naurahti äkkiä hiljaa, ja sanoi, ääntään alentaen:
— Minua vain onnistaa! Kun vaan toivon jotakin, niin heti sitä saan!
— Kuinka niin? — kysyi Paavali uteliaasti, vaan epäillen.
— Usko minua, minulla on onnea… Se houkuttelee minua yhä etemmäksi…
— En pidä siitä, mitä sanot, — virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti häneen. — Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?
— Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! — sanoi Ilja, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. — Se on jokin toinen, joka ivaa meitä kaikkia… Voisin kertoa sinulle kaikenlaista… Kun tutkin elämää, niin en löydä siinä oikeutta…
— Sen olen huomannut minäkin! — sanoi Paavali syvällä vakuutuksella. — Mennään tuonne nurkkaan…
He kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen toistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.
— Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki… — kuiskasi hän Iljan korvaan. — Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole sinua varten…