— Nii-in!
— Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla on tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän on kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan tarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin… eikä hän minua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen… Kuinka on asianlaita sellainen?… Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö työtä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt raskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!…
— Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi saada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!… Miksi? — sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.
— Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!… Minkätähden? — jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella jalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois… mutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen…
— Siihen naula menee, mihin kurikalla ajetaan…
He asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka lasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi, kuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja vaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee määrättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti ja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää sydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista valitusta… Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä, joilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin soittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia ja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin sanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen omassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti hänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän epäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt jotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa pimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.
— Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi on oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? — kuiskasi Paavali, Iljan edessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta vihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt. Olkoon, että olen nälkäinen… tyhmä… mutta onhan minulla sielu? Tai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata elämää… se on sulettu minulta… toiveeni ovat katkaistut ja kivisiä ovat kaikki tieni… Miksi?
— Sitä ei voi kukaan sanoa, — huudahti Ilja synkästi. — Eikä ole ketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me olemme kaikille vieraita…
— Niin on!… Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden toivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.
Lunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea ähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään selvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen rinnasta; ja suuret olivat tuskat…