Avtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan, niin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti, kuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä puhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti ja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat silmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli aivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili kohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä nähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset kasvot, sillä hän sanoi hymyillen:
— Pistäydy joskus meille iltateelle… Me olemme yksinkertaista väkeä, niin että voit tulla kursailematta… pelaamaan korttia… Vieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan, vaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.
Mitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä enemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki kävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa. Tuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä kömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin linnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä keskustelua ja mietti:
— Tuollaista pitäisi elämän olla!
Ja hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa, jolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone — jossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista, säännöllistä ja rauhallista elämää… Seinän takana kertoi Tatjana Vlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli maksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:
— Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!…
Tule antamaan suukkonen…
Sitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia, kokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut poliisimestari tai joku muu esimiehistä… He puhelivat palkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko heidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.
Ilja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan ikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta, ja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa raskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.
Olympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä ympäröivät mustat kehät, — ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä vähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut puhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä luostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän tiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja hyväilyjä.
— Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, — sanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. — Itse suoriudun kyllä synneistäni…