Olympiada katsoi häneen tuskallisen surullisesti.
— Kuule, Ilja, niillä asioilla ei sovi leikkiä…
— Se on minunkin mielipiteeni…
— Mutta etkö usko minua. Odota, niin saat nähdä…
— Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon… Useat ihmiset menevät paljaasta ilkeydestä luostariin…
Olympiada suuttui, ja heidän välillään syntyi kiivas riita.
— Sinä, onneton, ylpeä mies! — huusi nainen säkenöivin silmin. — Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi, kerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!… Ja mistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista kaikki… Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa: säälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda…
Hän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät, joka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei hän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta onnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan "tuon historian". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja kysyi eräänä päivänä häneltä:
— Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta, kun me riitelemme?
Tämä vastasi empimättä: