— Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et ole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit vaan kätenä, etkä voimana… Sinulla ei ollut mitään syytä häntä murhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi rangaistuksensa…
— Ilja nauroi epäillen.
— Miksi naurat? — kysyi Olympiada.
— Ilman vaan… Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää, on ehdottomasti konna… hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua kaikesta… jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä rikoksen mistä syystä tahansa…
— En käsitä sinua, — sanoi Olympiada, pudistaen päätänsä.
— Mikset käsitä? — kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. — Sehän on hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista, mikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan, olipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen tahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi… Löytäisitkö? Et löytäisi sellaista… Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin horjuttamatonta… Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa… Ihmisen sielukin on kirjava… niin!
— En käsitä sinua, — toisti Olympiada päätään pudistaen.
— Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin… juuri se meitä painaa…
Erään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään käynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä… Olympiada kirjotti:
'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, — et löydä kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, — älä ajattele äläkä odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle, kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa. Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin, — onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin. Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin — ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi… Jospa tietäisit, kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni! Älä ylpeile ihmisten suhteen, — kaikki olemme onnettomia! Tyyni olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.