Olympiada Shlikoff.
Postissa lähetän sinulle sormuksen muistoksi. Kanna sitä, pyydän.
Ol. Sh.'
Kirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten luki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän luki, sitä enemmän miellytti se häntä, — hänestä tuntui samalla sekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia, suurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei Ilja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti häntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä syvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän rinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui vähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan olennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen luokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen silmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä puheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan kaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja katsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat ja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului kitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi korkealla sopraanollaan:
"Ken tahtoo, etsiköön,
Rikkailla aarteet on…"
Ilja piti kirjettä kädessään ja mietti: — Hän sanoi olevansa niin itsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi… Mutta kuitenkin jätti hän minut… Ei näy sillä onnella suurta arvoa olleen…
Hän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli painoivat hänen rintaansa.
"Tuo sormukseni mulle
Merien pohjasta".
kuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja laulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni hän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä katsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki. Hän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta tuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä hämärässä…
— Ilja Jakovlevitsh! Tahdotteko teetä? — kuului emännän ääni.