— En…
Ikkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli voimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi… Ilja teki ristinmerkin, muisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti tilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa…
— Lähden iltakirkkoon, — sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana Vlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi uteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan ja virkkoi kuin puolustuksekseen:
— En ole ollut kaukaan aikaan kirkossa…
— Hyvä! Panen teekeittiön kuntoon kello yhdeksään.
Kirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän tunsi hänet, — hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen kalastusyhtiössä "Veljekset Ananjin", valkotukkainen, laihahko mies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin muuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.
"Niin ne muutamat elävät" — mietti Ilja katkerasti. "Ne ovat kuin nuoria haukkoja, — tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat kyyhkysen kynsiinsä saaneet…"
Kirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena, ja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen sytytystikapuut olivat.
"Herra armahda", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika laulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta saada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä soinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää tuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi, ja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa tuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:
— Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa, näädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle sijaa, mietti: