"Kirkossakin on kauppiailla erityiset paikat"…
Poluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa, ja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään, unhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää häntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi…
— Herra, armahda!… kuiskasi hän, ristien silmänsä.
Laulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka selvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja kirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät, kuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden äänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät sopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla. Basson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa ja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului tenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat kirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja valkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja majesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita. Sävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät Hänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään korkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi, joka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun se ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten vähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa…
Kun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen oli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes hermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen ajatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli kuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse uskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää itsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.
"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen huoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?"
Ilja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja huudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus yhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.
"Jos hän löytää ne… entä sitten? He eivät ilmianna minua… he hyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!"
Mutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat rahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos sellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi poliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei, hän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa, levottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla, jotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa, puhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon luokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti ovikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja nyrkit puristettuina oven avautumista.
Oven avasi hänelle Tatjana Vlasjevna.