— Hyi, kuinka kovasti soitatte!… Mikä teitä vaivaa? — pelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.
Ilja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi silmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat ikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen pienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos joku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi ruskeassa päälaudassa.
— Oletteko sairas? — kysyi levottomana emäntä, tullen ovelle.
— Niin… en ole oikein terve… antakaa anteeksi, kun tyrkkäsin teitä…
— Mitä joutavia!… Sanokaa, paljonko on ajuri saapa?
— En tiedä… Olkaa hyvä ja antakaa, mitä hän tahtoo…
Emäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois päälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu liikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa… Hän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta, yksinkertaiselta varjeluskeinolta…
— Perkeleen viettelyksiä —… mietti hän, nauraen mielessään.
Ovelle ilmaantui taas Tatjana Vlasjevna.
— Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, — sanoi hän — Mikä teitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?