— Niin… seisoin kirkossa… kun äkkiä…
— Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen. — Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta… Minä istun vähän aikaa seurananne… Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten menee hän klupiin…
Ilja istui sänkyynsä, emäntä kammarin ainoalle tuolille.
— Säikäytinkö teitä? — kysyi Ilja, hämillään hymyillen.
— Ette, — vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan häntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä puhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä hymyili hän omituisesti.
— Miksi hymyilette? — kysyi Lunjeff, luoden silmänsä alas.
— Sanoisinko? — kysyi hän veitikkamaisesti.
— Sanokaa…
— Te ette osaa teeskennellä — tiedättekö sitä!
Ilja hätkähti ja katsoi hämmästyneenä emäntään.