— Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan sairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen… kyllä minä näin.
— Niin, minä sain kirjeen… virkkoi Ilja hiljaa ja varovasti.
Ikkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti ikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.
— Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua?
Vaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.
— Olkaa hyvä ja puhukaa, — pyysi Lunjeff, katsoen uteliaasti häneen.
— Kuulkaa, — sanoi emäntä painavasti, — repikää se kirje ja viskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on hän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille ajatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt, joilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja kaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa. Mutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää rahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa, ja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte naida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton, yksinäinen mies.
Ilja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen teki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.
— Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna kokeneen ihmisen tavoin. — Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti, joka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen naimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta — ja se on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin oli aika päästä naimisiin, — menin rakkaudetta…
Ilja kohotti nopeasti päätään ja katsahti häneen.
— Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni… Saattaa, näet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä…