Eläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja rauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä useammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut käsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä ristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan rankaissut, vaan kärsivällisesti odotti… Mitä Hän odotti?
Ikävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia "Nivan" ja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita rikkonaisia kirjoja.
Ja samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne kertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää, mutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä täynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne tuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet nauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat joidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat kaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän, ja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei kestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän Paavalille ivallisesti hymyillen:
— On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja rappareita. Äkkiä tulee poliisi: "mitä, te pirut, katukäytävällä?" Ja ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin, muuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi…
Paavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui olonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet hänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun hän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän oli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt, eikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.
— Hänhän on puolihullu! — vastasi hän, kun Ilja kysyi Jaakkoa.
Mutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi kylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut hyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka jalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli paksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko rinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin tavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli kumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli sairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä, lukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu kuin kirkkovahti itsekin.
Jaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan sahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä, kuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian ennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja suuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta. Huomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä levottomasti samaa:
— Etkö ole tavannut Mashutkaa?
Ilja ei ollut häntä tavannut.