— Herra Jumala! — suruisesti sanoi Jaakko. — Kuinka tämä on samanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän kadonnut — aivan kuin noitavoimasta…
— Onko isäsi käynyt täällä? — kysyi Ilja.
— On… Kyllä hän kävi taas…
Jaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti sinne tänne.
— Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria… "Jo olet tarpeeksi vetelehtänyt täällä", sanoi hän, "koeta pian päästä täältä!" Rukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä… Täällä on hyvä ollakseni… täällä on hiljaista… rauhallista… Nikita Jegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut sitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän myös selittää… Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in luo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla klirosilla…
Kirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä silmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat Iljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.
— Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! — huudahti Jaakko ihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. — Oi niitä sanoja, joita siinä on lausuttuna!
Hänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta
Iljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.
— Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran ravintolassa: "Rauha asuu ryövärien majoissa!" Niin on todellakin siinä — olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!
Hän sulki silmänsä, kohotti kätensä pystyyn ja lausui ulkoa juhlallisesti: