— "Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra heitä kärsimyksillä vihassaan?" — Kuuletko? Sanotaan vielä: "Jumala säästää onnettomuuden lapsilleen…"
— Seisooko siellä todellakin niin? — kysyi epäillen Ilja.
— Sanasta sanaan…
— Se on väärin… syntistä… minun mielestäni! — sanoi Ilja.
Kirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät. Hänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan selvällä äänellä:
— Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala… Ja kirjotettu on: "Suuri kunnia on seurata Herraa…"
Kirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista arkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti hän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:
— Lue hänelle, Jaakko, Jobin kirjan kymmenennen luvun alusta…
Jaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea hiljaa, ääni vavisten:
— "Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun kanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan tulla."