Ilja kurotti kaulaansa ja silmiään räpyttäen katsahti kirjaan.
— Etkö usko? — huudahti Jaakko. Oletpa sinä kummallinen!
— Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, — tyynesti virkkoi kirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin…
Hän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi, aivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:
— Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa kolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: "Luuletko Kaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä se auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?"… Täytyy tarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja…
— Entä… ymmärrättekö te? — kysyi Lunjeff hiljaa.
— Hänkö! — huudahti Jaakko. — Nikita Jegorovitsh ymmärtää kaikki!
Mutta kirkonvartija sanoi yhä alentaen ääntänsä:
— Minun on myöhäistä… Minun täytyy jo oppia ymmärtämään kuolemaa… Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo leikkauksen yläpuolelta… ja toinenkin jalka on turpeissa… ja rinta… ja minä kohta kuolen siitä…
Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Iljaan ja hän jatkoi hitaasti, tyynesti: