— Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä ja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani alkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut — olin isäni komennettavana, kuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies… Kolmasti puhkasi hän pääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut; hän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan otti vaimoni minut… hän ei rakastanut minua… ja kolme päivää vihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua vaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät, etten ollut häneen koskenut… neitsyenä hän kuoli… Ja sen jälkeen olen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan, että edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen… Siinä loppu kaikelle. — Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten, kääntäen silmänsä poispäin Iljasta:
— Minkätähden olen elänyt? Arvaa!
Ilja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli noussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat molemmat.
— Minkätähden olen elänyt, kysyn?… Jumalaan olen työlästynyt… En pyydä Häntä pidentämään ikääni… En löydä sanoja. Makaan vaan täällä ja ajattelen, minkätähden olen elänyt?…
Kirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin hidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.
— "Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa, sillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan" sanoi hän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja parta liikkui.
Enempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan Jaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää hyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.
Tällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan tunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt hänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen kuva painui syvälle hänen mieleensä.
Hänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja maailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin kirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri tavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua merkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen sielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan oikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat hänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet arvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea elämässä.
Ja hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan oikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän tietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, — jokin söi sitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka olivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella voimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin ihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.