— Ettekö rakasta häntä? — kysyi Ilja.
— Häntä ei voi olla rakastamatta, — vastasi Vjera tosissaan. — Hän on kelpo poika.
— Jos niin on, niin miks'ette elä hänen kanssaan?
— Hänenkö kanssaan? Sehän olisi samaa, kuin istua hänen niskoilleen. Hänhän saa töintuskin itselleenkään leivän hankituksi, mitä sitten meille molemmille! Ei, hän säälittää minua…
— Varokaa, ettei mitään onnettomuutta tapahdu… hän on huimapäinen! — varotti häntä Lunjeff kerrankin. Mutta Vjera vaan nauroi.
— Hänkö? Hän on niin taipuisa… voin tehdä hänelle, mitä tahdon…
— Varokaa, ettei hän murru!…
— Voi, jumala! — huudahti Vjera suuttuneena. — Kuinka menettelisin? Olenko sitten luotu vaan yhtä ihmistä varten? Jokainen tahtoo elää hauskasti… Ja jokainen elää itseään varten… kuinka tahtoo… Sekä hän että te, ja minä…
— Ei se niinkään ole! — jurosti ja miettivästä sanoi Ilja. — Me elämme kaikki… vaan emme itseämme varten…
— Ketä varten sitten?