— Ne rahat ovat pankissa ja antavat korkoa neljä prosenttia…
— Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! — huudahti Kirik, lyöden kädellään pöytään. — Me tahdomme…
Hänen vaimonsa vaiensi hänet ankaralla katseella.
— Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta… me tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun… Olettehan kunnon mies…
Hän lausui vielä joitakuita kohteliaisuuksia Iljalle ja jatkoi sitten:
— Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä prosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi. Nyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, — maksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, — sillä ehdolla, että avaatte niillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja voiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja sitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin… muodon vuoksi… Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi kieltävä vastaus!
Ilja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti otsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan, missä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen kehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan kömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä toteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki iloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan ja ajatteli:
"Siinä se nyt on minun kohtaloni…"
Mutta Tatjana Vlasjevna jatkoi äidillisesti:
— Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos voitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen? Ja sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne, panna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?