Tatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja, tarkastettuaan pulloa, sanoi:
— Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh, kuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!
Lunjeff seisoi onnellisena ja liikutettuna hänen edessään ja hymyili.
— Niin, se on oikeata! — sanoi hän ilosta loistavin silmin. — Ensimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja kunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta… paljasta lokaa, raakuutta… katkeruutta, loukkauksia ja sydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan pitkään elää niin?
Hän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli katkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän kuitenkin lujasti ja selvästi:
— Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut kuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne tänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa… ympärilläni olen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista ruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen kerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä rakkaudenelämää…
Hän katsoi heihin iloisesti hymyillen ja kumarsi syvään.
— Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta mielelleni… Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin tyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun tulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa… Kuinka paljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä tarpeettomasti joutuu hukkaan… Näkemiäni ja kokemiani puhun…
Tatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa vaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli vihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon kanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas, niin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat…
— Ystäväni… sillä minulla on kaksi ystävää… tyttö…