Hänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa tyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli käsiään.
— Ole nyt järkevä! — sanoi hänelle Ilja. — Pidä varasi…
— Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko mennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen rintaansa!
Väristys kävi Paavalin kasvojen ja ruumiin läpi.
— No, no! — sanoi Ilja nauraen. — Hetikö sinä veitseen tartut, hurjapää!
— Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää… eikä hänkään tule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen loasta, jossa hän elää… ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna päätetään asia tavalla tai toisella…
Ilja katsoi toveriinsa ja ajatteli: "Häneltä saattaa syntyä mitä tahansa…" Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä ajatus. Hän punastui ja sitten hymyili.
— Pashutka! Tiedätkö, että minä olen löytänyt onneni!
Ja hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli tapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten: — Sinua onnistaa…
— Oletko kateellinen?