Mutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta.
Tämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:
— Ei, siitä ei tule mitään… Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet siitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi kumealla, vapisevalla äänellä:
— Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta… Mutta mitään pajaa en tahdo… olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän… Anna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden täältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin paljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin itselleni työtä jossakin pajassa…
— Tyhmyyksiä! — virkkoi Ilja. — Parempi kai olisi olla itse isäntänä…
— Mikä isäntä minusta olisi? — huudahti Paavali hilpeästi. — En osaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut sellaiset hommat eivät sovi minulle… Minä, veliseni, tiedän, mitä isännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti siaksi muuteta…
Ilja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan se miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän toveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:
— Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia… olet yhtä suonikas ja laiha… Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria… Tule sitten huomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan… Minä pistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa…
— Hyvä on! Kiitos, veli!
— Millainen on suhteesi Jaakkoon? — Samanlainen kuin ennenkin… emme oikein sovi… — vastasi Paavali hymähtäen.
— Hän on onneton… — sanoi Ilja miettivästi.