— En ole vihainen, — virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa hohottaen:
— Etkö? Oh, kiitos siitä!… kuinka hyvä olet!…
— Ajattelen, näes, — verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, — että taidat puhua totta… vaan kuitenkin pahasti…
— Ohoo, millainen olet! Missä suhteessa puhun pahasti? Selitähän!
Mutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä Tatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli puhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt häneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen linnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa tyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta, hänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä selville, mistä se johtui.
Kun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä
Kirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:
— Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia lihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin niitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö ja anna ruo'an maistua!
Ilja katsoi hämillään häneen ja sanoi huoahtaen:
Kiitos, Kirik Nikodimovitsh, — te olette todellakin hyvä ihminen!
— Mitä joutavia! — huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan! Ei, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta kenties saisit kiitellä minua!… Mutta poliisimestaria ei minusta tule… ja luultavasti heitän koko alan… Rupean kenties jonkin kauppiaan prokuristiksi… siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen prokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa…