Ilja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä nauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen pumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat olivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki hän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti tuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:
— Pian tulee loppu minusta… Jalat rampautuvat päivä päivältä yhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää hankkimaan itselleni elatusta… Silloin on kuolema edessä.
Hänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien pilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin että ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.
— Mitä naamastani katsot? — sanoi hän Iljalle. — Luuletko, että minua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä…
— Kuinka elätät itseäsi? — kysyi Ilja.
— Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla… — honotti Matitsa tyynesti, kuin vetopasuuna. — Erään asian tähden tulin luoksesi… Sain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne…
— Haluatko teetä? — ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä kuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta, voimakasta ruumistaan.
— Pesköön pirut häntiään teelläsi… vaan minulle anna viisikopeekkainen!… Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!
Hänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki inhottava haju.
— Mitä varten? — kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka hän kerran loukkasi häntä.